29.11 Viimeinen päivä Keski-Maassa

En tiedä miksi minulle oli kehittynyt pahanlaatuinen pakkomielle päästä käymään "Hobittilassa", Alexanderin perheen farmilla, jossa kuvattiin kaikki kylän kohtaukset Taru Sormusten Herrasta - trilogiassa. Tiesin, että suurin osa hurmaavasta kylärakennelmasta oli poistettu heti kuvausten jälkeen, mutta vaarallisten kaatosateiden takia loput oli jätetty odottamaan kuivempaa kautta. Alexanderin perhe oli kuitenkin kysynyt tuotantoyhtiöltä innokkaiden fanien kyselyiden tukemana, olisiko mahdollista jättää kuvauspaikka ennalleen ja esitellä sitä kiinnostuneille. Vuoden neuvottelujen jälkeen tuotantoyhtiö suostui tähän tiukoin ehdoin, joihin kuului muun muassa se, ettei rakennelmia saisi muuttaa mitenkään eikä mitään saisi lisätä.







Onneksi tiesin, mitä odottaa, sillä hobittien kolot eivät tosiaankaan näyttäneet kovin kummoisilta, mutta tunsin historian havinaa kävellessäni sisään Repunpään oivaukosta ja katsellessani sen ikkunasta järvellä seisovaa Juhlapuuta kohti. Oppaamme kertoi hauskoja tarinoita ja yksityiskohtia kuvauksista ja esitteli kuvia kuvauspaikan tilasta kuvauksien aikana. Kierroksella oli myös kaksi super-fania, jotka olivat vierailulla jo toisen kerran ja monta karvaista kaveria, jotka olivat nähneet ryhmän satoja kertoja mutta yhä pelkäsivät sen osanottajia.








Pakkomielteeni tämän visiitin tunkemisesta aikatauluuni tarkoitti sitä, että minun oli ollut pakko varata lento Rotoruasta Aucklandiin, joka sijaitsee vain noin 300 kilometrin päässä... Näin siksi, että ainoa bussiyhteys, jolla olisin kerinnyt lentokentälle ajoissa Los Angelesin lentoani varten olisi lähtenyt aamulla kello 8 ja Hobittila olisi jäänyt väliin.

Astuin nyt siis 20 liikemiehen kanssa elämäni lyhyimmälle lennolle elämäni pienimpään lentokoneeseen. Tässä oli oma viehätyksensä ja oli minulla sentään kannettava tietokoneeni, joten sovin edes jotenkin kanssamatkustajieni joukkoon. Lentokentällä odottelin muutaman tunnin ajan suurempaa lentoani ja läpäistyäni kaksi eri turvatarkastusta astuin sisään suunnattoman suureen kaksikerroksiseen jumbojettiin.

Tarkoitukseni oli nukkua lennolla, mutta eihän siitä mitään tullut, kun sai katsella kymmeniä eri elokuvia ja TV-sarjoja, kuunnella uusinta musiikkia ja pelata Haluatko Miljonääriksi - tietokonepeliä. Muutaman tunnin sain ehkä nukuttuakin, mutta suurempi ongelma oli veden puute. Oli todella rasittavaa, kun jatkuvasti piti ikkunapaikalta pyytää lisää vettä, varsinkin yöllä, kun lentoemännät eivät kierrelleet käytävillä. Olihan minulla tyhjä pullo, jonka olisin voinut täyttää uudelleen ennen lentokoneeseen nousua kahden turvatarkastuksen jälkeen, mutta tyhmänä olin uskonut lentoaseman työntekijää, joka oli sanonut tämän olevan mahdotonta.

28.11 Rotoruan ympäristö

Täksi päiväksi olin varannut lähes koko päivän kestävän opastetun kierroksen paneutuakseni Rotoruan ympäristön tuliperäisen toiminnan ihmeellisyyksiin. Olin onnistunut löytämään sellaisen yhtiön, jonka kierrokseen kuuluivat kaikki haluamani paikat. Aamulla sain kuitenkin tietää, että valitsemani yhtiö ei pystynytkään juuri sinä päivänä tekemään kierrosta, mutta tämä ei haitannut, sillä pääsin mukaan toisen miltei samanlaisen yhtiön kyytiin. Oppaanamme oli hauska maori, joka oli aiemmin kierrättänyt muun muassa Elijah Woodia ja Orlando Bloomia... Ja joulukuussa vuorossa Johnny Depp... Harkitsin vakavasti lomani pidentämistä kuukaudella.




Ensimmäiset pysähdyspaikkamme olivat kiehuvat muta-altaat ja Lady Knoxin geysir. Tämä geysir purkautuu joka aamu kello 10.20. Sen normaali rytmi olisi oikeasti kaksi kertaa pidempi, mutta legendan mukaan joskus menneisyydessä sitä ympäröivässä lämpimässä vedessä peseytyneet karanneet vangit saivat huomata pienen märän saippuaa herättävän sen eloon. Näin siitä tuli suosittu turistinähtävyys, joka pienellä avustuksella tarjoaa spektaakkelin joka aamu.




Seuraava kohteemme oli Wai-O-Tapun puisto, jossa ihailimme kaikenlaisia tuliperäisen toiminnan aiheuttamia erikoisuuksia. Upeita värejä ja pelottavia höyryäviä onkaloita oli vaikka muille jakaa ja puiston päänähtävyys, Samppanja-allas, oli oudon kiehtova. Se sai nimensä kiehuvan veden muodostamista kuplista, jotka saavat sen pinnan näyttämään aivan samppanjalta.













Iltapäivällä vuorossa oli Waimangun tuliperäinen laakso, joka on itse asiassa muodostunut tulivuoren kraatteriin. Siellä saimme ihailla kiehuvia järviä ja hiukan viileämpää puroa, jossa saatoimme lämmitellä kohmeisia käsiämme. Oppaamme - joka on muuten esittänyt Kahdessa Tornissa Pippiniä kantavaa örkkiä - poseerasi auliisti kameralle:










Viimeiseksi vierailimme tulivuoren purkauksessa hautautuneessa kylässä. Kylästä ei ollut paljoa jäljellä, mutta sen ja yhdeksän muun kylän tuhosta kertova näyttely oli oikein kiinnostava. Matkalla takaisin pysähdyimme vielä katselemaan maisemia ja koti-ikäväni vahvistui löydettyäni koivun järven rannalta - aivan kuin suomalaista maisemaa.





Pitkän päivän päätteeksi tein vielä spontaanin päätöksen ja lähdin katsastamaan maorien "kulttuurikokemuksen". Olin pitkään kahden vaiheilla, sillä tiesin näiden maorikylien olevan täysin turisteille suunnattuja. Matkaan lähdettiinkin 5 täydellä bussilla ja opasteksti oli käännetty myös suomeksi!


Meitä varoitettiin nauramasta alkuseremonian aikana, koska pyhä seremonia sisältää muun muassa paljon kielen näyttämistä, jonka maorien perinteessä on tarkoitus osoittaa soturin mahtavuutta ja pelottaa vihollisia. Epäilin hiukan sortuvani nauramaan, mutta "sotureiden" taistelutanssi oli niin vaikuttavan taitavaa, ettei mieleeni juolahtanut edes hymyillä.








Ilta oli muutenkin oikein antoisa kokemus: ruoka oli maukasta, tanssi- ja lauluesitykset olivat viihdyttäviä ja oli alun skeptisyyteni vastaisesti hienoa todistaa näin onnistunutta alkuperäiskulttuurin ja modernisaation liittoa. Maorinuoret pitävät yllä vanhoja perinteitään opettelemalla taistelu-, laulu-, tanssi ja ruoanlaittotaitoja vanhemmiltaan. He pystyvät elättämään itsensä turismin tuomilla tuloilla, mikä taas tukee taitojen ahkeraa harjoittamista. Eräs heistä kertoi tämän olevan kaikkien mielestä hyvä asia, sillä kyllä he mieluummin tienaavat elantonsa perinteitään kunnioittamalla kuin Mäkin kassalla.





Ero Uuden-Seelannin maorien ja Australian aboriginaalien välillä yllätti suuresti, sillä tällaisesta voi vain haaveilla Australiassa. Aboriginaaliturismi on lapsenkengissään ja maanomistuskiistat jatkuvia riesoja. Poliittisesti asia on erityisen hankala, miltei tabu, sillä kukaan ei oikein tiedä miten kaksi näin erilaista maailmaa voitaisiin saada yhdistettyä saumattomasti. Uudessa-Seelannissa tässä on kuitenkin jotenkin onnistuttu ja maori-turismi kukoistaa. Australiassakin on alkanut näkyä toivon pilkahduksia, joista tärkeimpänä varmasti Ulurun omistajuuden siirtyminen takaisin aboriginaaleille vuonna 1985.

Matka takaisin maorikylästä oli hilpeä, sillä bussini oli täynnä kanadalaisia eläkeläisiä, jotka päättivät kertoa vitsejä ja laulaa juoma- ja joululauluja... Olin luullut eläkeläismatkojen olevan pahin mahdollinen matkustusmuoto, mutta mieleni muuttui kyllä tämän kokemuksen jälkeen. Harvoin on bussimatka sujunut näin rattoisissa merkeissä.

26. - 27.11 Fox - Greymouth - Christchurch - Wellington - Rotorua

Tänään oli vuorossa matkan hulluin matkustuspäivä. Ensin kolme tuntia bussilla, sitten kuusi tuntia junalla ja vielä tunnin lento. Liikenneyhteydet ovat todella niin huonot eteläsaaren länsirannikolla, että tämä oli oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto selvitä pohjoissaarelle yhden päivän aikana.

Tiukan aikataulun rytmittämä päivä alkoi oikein lupaavasti aamulla seitsemältä, kun bussia ei kuulunut. Odotin hermostuneena terassilla sateensuojassa melkein tunnin bussia tähyillen, ennen kuin hostellin vastaanotto aukesi ja pääsin pyytämään heitä soittamaan kuskille. Kävi ilmi, että kuski oli vain myöhässä, mikä ei näyttänyt olevan hirvittävän yllättävää tai epätavallista. Tilanteen ärsyttävyyttä lisäsi se, että olin valinnut juuri tämän pienemmän yhtiön kuljetuksen sen aikaisemman ajankohdan takia, vaikka olisin päässyt samalla hinnalla huomattavasti mukavamman bussin kyytiin. Esitin närkästykseni kuskille, mutta hän näytti lähinnä hämmentyneeltä. Olin luullut että vain Australialaiset ottavat asiat rennosti...






Onneksi olin kuitenkin varannut tarpeeksi aikaa päivän ainoaan junaan ehtimiseen. Sekä Australiassa että Uudessa-Seelannissa esimerkiksi interreilaaminen ei tulisi kysymykseenkään, sillä junaverkkoa ei ole lainkaan niin kuin Euroopassa. Junat yhdistävät muutaman suuren kaupungin pari kertaa päivässä - jos sitäkään - ja niitä markkinoidaan usein maisemilla tai mukavuudella, ei niinkään nopeana keinona päästä paikasta A paikkaan B. Tämä oli "yhdeksi maailman upeimmista junamatkoista" tituleerattu TranzAlpine - juna, joka kulkee nimensä mukaisesti Etelä-Alppien läpi länsirannikolta itärannikolle.






Matkalla oli tarkoitus ihailla upeita vuortenhuippuja, mutta eihän siitä taaskaan mitään tullut, kun sankka pilviverho peitti näkyvyyden. Sää selkeni vasta vuorten madalluttua kukkuloiksi itärannikkoa kohti mentäessä. Junamatka oli kuitenkin oikein rentouttava kokemus ja oli hienoa olla taas kerran lähes koskemattoman luonnon keskellä.






Christchurchissä ehdin sopivasti katsastaa katedraalin ja sitä ympäröivän aukion ennen kuin matka jatkui lentokentälle sujuvasti kohti Wellingtonia. Lentokoneen ikkunasta näin ylitettävän Cookin salmen ja pääkaupungin kutsuvat valot auringon laskiessa. Koneen laskeutuminen oli lähes yhtä pelottavaa kuin Queenstownissa, sillä tällä kertaa joutui pelkäämään kumpaan törmätään: mereen vai kaupungin taloihin. Olin vielä juuri saanut ystäviltäni tietää, että Uudessa-Seelannissa oli kuollut nuori suomalaisnainen lento-onnettomuudessa.

Kaikki meni tietenkin hyvin, paitsi että väsyneenä hostellille saapuessani huomasin jättäneeni pienemmän reppuni matkatavarahihnalle ja oli liian myöhä enää yrittää saada sitä takaisin samana iltana. Kävin pienellä iltakävelyllä karkottaakseni matkustusjäykkyyden ja katsoin seuraavan päivän bussipysäkin valmiiksi. Kaduilla oli todella rauhallista, jopa hiukan aavemaisen hiljaista, mutta jotenkin kotoisaa. Wellingtoniin haluaisin joskus uudestaan kokemaan kaupungin paremmin kuin vain välipysähdyspaikkana.











Seuraavana aamuna minulla oli onneksi muutama tunti käytettävissäni ennen Rotoruan bussin lähtöä ja käytin ne kävelemällä ympäri kaupunkia. Ihastuin Wellingtonin maalaukselliseen sijaintiin kukkuloiden ja meren välissä ja ihastukseni vain kasvoi bussin ikkunasta näkyvien pienten laaksoissa sijaitsevien kaupunginosien vilahdellessa ohi.







Pohjoissaari ei ole maisemiltaan aivan niin dramaattinen kuin eteläsaari, vaan sen maisemaa dominoivat pyöreät kukkulat, metsät ja leijonanosa maan 90 miljoonasta lampaasta. Alkuun oli hauska seurata näiden suloisten otusten temmellystä, mutta neljän tunnin jälkeen maisema alkoi jo puuduttaa. Onneksi pian siirryimme saaren tuliperäiselle alueelle ja "aavikkotielle", jonka viereisellä Rangipon tasangolla kuvattiin muun muassa Kuninkaan Paluun suuret taistelut. Taustalla taas häämöttivät kaksi tulivuorta, Mt Ruapehu ja Mt Ngauruhoe, jotka muodostivat Mordorin pelottavan maaston. Lopulta saavuin illalla Rotoruaan, jonka tunnistin vähintään sen ominaistuoksusta - mädäntyneelle kananmunalle haisevasta rikistä.

25.11 Länsirannikko ja Foxin jäätikkö

Tänään ilma oli upea, juuri sopiva bussimatkan maisemien ihailulle. Matka Queenstownista kesyttämättömän luonnon länsirannikolle oli yhtä huikea kuin edellisen päivän matka Milfordin vuonolle. Vaikka kyse oli aivan tavallisesta pitkänmatkan bussista, kuski oli kuin turistiopas ja selosti hyväntuulisenä ympärillä näkyvää maisemaa ja "kiwien" kulttuuria. Viereisessä kuvassa on paikka, jossa kuskin mukaan kuvattiin Taru Sormusten Herrasta - kohtaus, jossa hobitit tapasivat Klonkun ensimmäisen kerran.




















Merta lähestyttäessä vesistöt ja laaksot kävivät laajemmiksi, kunnes saavuimme Länsirannikon kansallispuiston informaatiokeskukseen ja lopulta upean villille merenrannalle. Täällä tunsin olevani täysin eristyksissä muusta maailmasta, täysin luonnon ympäröimänä, eikä matkalla näkynytkään ristin sielua muita bussin matkustajia lukuunottamatta.














Saapuessani Foxin pikkukylään onni oli kerrankin puolellani, sillä siellä oli satanut kaatamalla koko aamun, mutta sade oli lakannut juuri ennen bussin tuloa. Kaiken lisäksi bussikuljetus oli juuri lähdössä 5 kilometrin päähän jäätikölle. Kävelin jäätikön reunalle, mutta koskettamaan en päässyt ilman koulutettua opasta, sillä jäätikkö saattaa olla vaarallinen kokemattomalle. Tutustuin matkalla myös kahteen uusiseelantilaiseen naiseen, joiden kanssa puhuimme maan kulttuurista ja Suomesta. Koti-ikävä iski pahemmanlaisesti.




















Jäätikön jälkeen sain vielä kyydin toiseen suuntaan Matheson - järvelle, jonka ympäri kävelyyn kului noin tunti. Reitin puolessa välissä voi nähdä yhden Uude-Seelannin kuuluisimmista postikorttinäkymistä, maan korkeimman vuoren Mt Cookin heijastuksen peilikirkkaan järven pinnalla. Vuorten huiput olivat kuitenkin tapansa mukaan kääriytyneinä pilviverhoon, eikä järvikään ollut aivan tyynen peilikirkas näin myöhäisenä iltapäivänä, mutta näkymät olivat silti hienoja. Loppumatkasta pilviverhokin hiukan hälveni ja sain ihailla vuorten huippuja. Illalla hostellissa pääsin vielä muistelemaan unohtuneita saksantaitojani jutellessani saksalaisten ystävyksien kanssa. Heistä oli mukava puhua saksaksi, vaikka he valittelivatkin törmäävänsä joka puolella vain saksalaisiin reppumatkailijoihin.

24.11 Milford Sound

(Kuvassa yllä taulu, jossa Milford Sound kauniissa auringonpaisteessa)

Olin kuullut monesta lähteestä Milford Soundin vuonon olevan yksi maailman kauneimmista paikoista ja siltä se kuvissa näyttikin. Tosin kuvissa se esiintyi aina kirkkaan auringonpaisteen ympäröimänä. Todellisuudessa siellä sataa noin 200 päivänä vuodessa, kuten tänäänkin. Vaikka todellisuus ei vastannutkaan mielikuvaani, majesteettinen vuono ryöppyävine vesiputouksineen oli henkeäsalpaava. Kuvat puhukoon puolestaan.




Matkalla vuonolle:










































































Risteilyllä vuonolla:









































Pingviinejä:




















Matka takaisin Queestowniin:













































Kawaraun joki, jonka yllä aloitettiin kaupalliset benjihypyt ensimmäisenä maailmassa. Aiemmin niitä oli tehty heimoriitteinä Tyynenmeren saarilla viiniköynnösten avulla.







Queenstownissa päätin vielä kiivetä Skyline - gondolihissillä yhdelle kaupunkia reunustavista vuorista katsomaan auringonlaskua. Tämä oli täydellinen lopetus upean luonnon täyttämälle päivälle.