29.10 - 04.12 Viisi viikkoa elämästäni

Maailmalla matkustaessa moni asia tuntui jotenkin tutulta. Bussihöperyys Keski-Australiassa toi mieleen 16 tunnin bussimatkat Lappiin ja Uuden-Seelannin maisema oli kuin Pohjois-Norjasta viime kesän vaellukselta.
Sydneyssä juttelin suomalaisen kaverini kanssa kuin Koti-Suomessa konsanaan ja Hollywoodissa lunastin lupaukseni toiselle kaverilleni kuvaamalla Bruce Willisin tähden Walk of Famella. Mielessäni pyörivät ystävien varoitukset tappaja-hämähäkeistä ja äidin tekstiviestit muistuttivat joka ilta huolenpidosta.

Toisaalta koin monia asioita, joita en koskaan ennen ollut edes pystynyt kunnolla kuvittelemaan. Hongkongin pilvenpiirtäjien massiivisuus ja ihmispaljous häkellytti ja lähisaarien vanha kalastajaelämäntapa hämmästytti. Australiassa siirtyminen tropiikista aavikolle ja miljoonakaupungista erämaahan sai aistit väkisinkin hiukan sekaisin, päinvastaisista vuodenajoista puhumattakaan!




Kaikki sujui yllättävän hyvin, mutta pettymyksiäkin tuli koettua. Taru Sormusten Herrasta – ratsastus jäi haaveksi ukkosen takia. Vierailut Sydneyn Blue Mountains - vuorille ja Melbournen Great Ocean Roadille jouduin jättämään väliin päivien huvetessa liian nopeasti. Uuden-Seelannin upeat maisemat näyttäytyivät lähes koko ajan pilvi- ja sadeverhon lävitse.

Hollywoodissa hostellin johtajan lupaamat kuusituntinen kiertoajelu ja televisiokuvausten yleisöön pääsy eivät koskaan toteutuneet. En nähnyt Losissa yhtä ainoata julkkista, vaikka bongasinkin Paris Hiltonin kartanon portin. Ruokamyrkytys iski keskellä yötä Melbournessa, enkä päässyt ilmoittautumaan U2:n uuden videon kuvauksiin avustajaksi, koska australialainen ystäväni ei tiennyt sukunimeäni.


Vaikka pettymykset kirpaisivatkin juuri tapahtumahetkellä syvältä, päällimmäiseksi mieleen ovat jääneet matkan huippuhetket ja pienet iloiset sattumat. Upeat ilmat Australian tropiikissa, uskomattoman kaunis koskematon luonto Hinchinbrookin saarella sekä vesiputoukset ja sateenkaaret Uudessa-Seelannissa tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Koalat olivat vieläkin söpömpiä kuin kuvissa.




Hilaryn ja Ainsleyn tapaaminen Cairnsissä ja uudelleen O.C.:ssa heidän vieraanaan sai aikaan uuden ystävyyden. Brasilialaisen Darth Vader - kypärä, jonka kävin ostamassa itselleni Wal-Martista 10 dollarilla, aiheutti kontrolloimattomia naurukohtauksia. U2:n keikat Sydneyssä ja Melbournessa toteuttivat yhden vuoden unelmista ja keikkajonossa käydyt keskustelut tutustuttivat aitoihin ausseihin.





Uusiseelantilainen maori, joka oli näytellyt örkkiä Kahdessa Tornissa, sai minut harkitsemaan matkan pidentämistä kertomalla opastavansa Johnny Deppiä kuukauden kuluttua. Kodak-teatterin lavalla seisoessani tunsin itseni tähdeksi, tosin en osannut päättää kummaksi: American Idoliksi vai Oscar-voittajaksi?

(Läpyskä 1/2007)


Matkan saldo:

Kulut 5000 - 6000 euroa
14 lentoa yhteensä 2500 euroa
Internetin käyttö yhteensä 50 euroa
5 konserttilippua yhteensä 400 euroa
Muut kulut: liikaa

Lopputulos: - 1500 euroa
(kiitokset äiti-pankille!)

Aineelliset menetykset:
kameran laturi, silmälasienpuhdistusliina, sateenvarjo ja sadetakki, juliste, adapteri (x 2), pyyhe, USB – muistitikku ja USB – kaapeli.

Fiilikset:
joulukuun 2. päivä + 4000
joulukuun 10. päivä – 2000
(vaikka Suomen talvea ei voita mikään)

3.12 - 4.12 Pitkä kotimatka

Aamulla heräsin lyhyiden yöunien jälkeen, eikä lähtöfiilis ollut paras mahdollinen. Toisaalta olin jo jonkin aikaa potenut pahanlaatuista koti-ikävää, mutta toisaalta olin nauttinut viimeisistä päivistä niin paljon, etten millään olisi malttanut jättää Kaliforniaa ja uusia ystäviäni.

Lähdön aika oli kuitenkin koittanut; sille ei voinut mitään. Kävimme vielä Hilaryn, Chrisin ja Ainsleyn kanssa aamupalalla paikallisessa kahvilassa ja hyvästeltyäni Ainsleyn jatkoimme matkaa kohti Los Angelesin lentokenttää. Saavuin lentokentälle puolitoista tuntia ennen koneen lähtöä, enkä odottanut innolla Los Angelesin ja Lontoon välisen lentoni turvatarkastuksia. Ihmetyksekseni tällä kertaa selvisin yhdellä ainoalla turvatarkastuksella ja sain ottaa mukaani tyhjän vesipullonkin, jonka sitten täytin lentoaseman vessassa ennen koneeseen nousua. Ostin myös niskatyynyn, josta olisi ollut hyötyä jo kaikille aiemmilla 12 lennolla... Sen ansiosta sain nukuttua pois hiukan huonoa oloani.

Nyt kun minulla sitten oli vesipullo mukana, en olisikaan tarvinnut sitä. Tällä lennolla lentoemännät kiersivät vähintään kerran tunnissa tarjoilemassa vettä ja istuin kaiken huipuksi ensimmäistä kertaa käytäväpaikalla, josta veden hakeminenkaan ei olisi ollut ongelma. Ainoa epämiellyttävä yllätys lennolla oli se, että katsomani elokuva lopetettiin täysin varoittamatta kymmenen minuuttia ennen sen loppua laskeutumisvalmistelujen takia. Lentoemäntä pahoitteli tätä ja kertoi, että tätä ennakoiva kuulutus oli vahingossa soinut vain business - luokassa...

Kaiken kaikkiaan Air New Zealand sai kyllä parhaat pisteet minulta kaikista käyttämistäni lentoyhtiöistä. Tosin Cathay Pacificilla ruoka oli hiukan maistuvampaa, mutta ei Air New Zealand siinäkään kauas jäänyt. Lontoon lentokentällä aloin jo täysin kypsyä lentokentillä oleskeluun ja harhailin vain ympäriinsä päättömänä ja onnistuin muutaman kerran jättämään osan käsimatkatavaroistani sinne sun tänne. Niitä oli aivan liikaa, varmasti yli sallitun määrän, mutta tehokkaasti järjestelemällä onnistuin turvatarkastuksessa tunkemaan kaiken yhteen kassiin ja tietokoneeni laukkuun. Käsimatkatavaroiden määrä johtui oikeastaan vain ja ainoastaan siitä, että olin päättänyt keinolla millä hyvänä saada Darth Vader - kypäräni Suomeen asti ja olin siksi uhrannut reppuni sen ympärille ruumaan.

Ehkä elämäni oudoin tunne oli kuulla Helsinki - Vantaan matkatavaroiden haussa kuulutus "matkustaja Olkkolaa pyydetään ottamaan yhteys tulopalveluun". Tai oikeastaan vielä oudompaa oli kävellä tiskille ja alkaa puhua suomea. Kuukauden englanti oli jättänyt jälkensä ja hetken jouduin miettimään sanojani ennen suuni avaamista. Totta kai matkani viimeisellä lennolla matkatavarani olivat jääneet koneesta ja hyvä tuurini nauratti minua. Jos näin olisi käynyt jollain muulla lennolla, seuraukset olisivat olleet pahat. Itse asiassa koneen matkasta oli jäänyt vain Darth Vader - kypärä ja syyksi epäilin vahvasti terrorismihuolia. Sain aarteeni kuitenkin seuraavana päivänä takaisin, eikä minun tarvinnutkaan haastaa Finnairia oikeuteen.

Pikkuveljeni ei ollut edes viitsinyt saapua paikalle ("No Eiks se tuu himaan sit sielt?"), mutta äitini ilahdutti minua vaatimattomaan tapaansa huudahtamalla täyteen ääneen keskellä tuloaulaa: "Vauvani on tullut takaisin!"...

2.12 Viimeinen päivä auringossa

Aamulla sain lisämakua ystävieni elämäntyylistä, sillä he veivät minut syömään pieneen venesataman kahvioon, josta "saa ihanaa aamupalaa". Aamupala ulkona oli minulle todellista luksusta, heille taas arkipäivää. Täytyy myöntää, että paahtoleipä maistui herkulliselta.


Hilaryn koira Toby odotti meitä ulkona ruokailun ajan ja hyppi hulluna riemusta nähdessään jälleen emäntänsä, jota se palvoi yli kaiken. Aina kun Hilary oli poissa näkyvistä, Toby alkoi itkeä, mitä en tiennyt koirien osaavan tehdä. Automatkat Tobylta sujuivat leppoisasti Hilaryn kainalossa moottoritiellä yhdessä hänen neljästä autostaan.

Hilary ja Chris olivat suunnitelleet meille päivän täyteen ohjelmaa, mikä oli täydellistä, sillä halusin viimeisenä päivänäni nähdä mahdollisimman paljon tästä kauniista alueesta. Ensimmäisenä oli itseoikeutetusti vuorossa Newport Beachin ranta, joka kimmelsi upeasti auringossa näin talvellakin. Yksi surffari oli uskaltautunut uimaankin, vaikka vesi ei varmasti aivan lämpimillään ollut. Muuten lämpötila oli kuitenkin Suomen kesän lukemissa ja aloin odottaa kauhulla paluuta Helsingin pimeyteen ja harmauteen, kun luntakaan ei kotoa tulleiden viestien mukaan ollut näkynyt.




Seuraavaksi matkamme jatkui sisemmälle, poukamassa sijaitsevalle Balboan saarelle, jossa Hilary oli asunut lapsena. Näitä maisemia tunnistin muutamasta katsomastani O.C.- sarjan jaksostakin. Kävelimme saaren rantaa pitkin ja ihastelimme varmasti maailman mauttomimpia joulukoristeita. Yksi talo pisti erityisesti silmään, sillä se kuului "hullulle nallenaiselle", jonka talon etusivussa lukikin "Beary Christmas". Hilary kommentoi asiantuntemuksella, kuinka eri taloja voisi saada siedettävämpään kuntoon. Masentavaa tässä oli se, että jokainen talo saarella oli joka tapauksessa monta kertaa kauniimpi kuin 99 % Suomen taloista. En ikinä kehtaisi tuoda Hilarya omaan tiililaatikkoomme...



















Meille kävi hauska yhteensattuma, sillä ajoimme Hilaryn itselleen suunnitteleman talon ohi, jossa sattui juuri olemaan asunnonnäyttö. Asunnonvälittäjä näytti hiukan hämmentyneeltä, kun Hilary kommentoi eri asioita, mitä hän oli talossa suunnitellut! Hän ei kuitenkaan ollut ikinä asunut talossa, vaan oli nyt rakennuttamassa itselleen taloa aivan meren rannalle muutaman kilometrin päähän.




Seuraava pysäkkimme oli Hilaryn vanhempien jahtiklubi, jossa viettää aikaa ja katsoa amerikkalaista jalkapallo-ottelua, jossa olivat vastakkain Kalifornian kaksi suurinta yliopistoa University of California, Los Angeles (UCLA) ja yksityinen University of Southern California (USC). Jälkimmäinen oli Hilaryn oma yliopisto, joten paikallisottelussa oli paljon pelissä ja tunnelma kuin Suomen ja Ruotsin välisestä jääkiekko-ottelusta. Newport Beachissa suurin osa kannusti USC:tä, jonka lippuja roikkui talojen pihalla. Hilarylla oli lipun lisäksi muun muassa college-paita, lippis, huivi sekä nalle ja jopa perheen koirien kaulapannoissa komeili kirjainyhdistelmä USC.




Aurinko alkoi vähitellen laskea ja ystäväni päättivät viedä minut katsomaan auringonlaskua naapurikaupunkiin, Laguna Beachiin. Valitsimme kohteeksemme hotellin katolla olevan ravintolan, josta oli esteetön näköala pitkälle. Olin kadottanut kamerani laturin jo Wellingtonissa viikkoa aiemmin, mutta akkua säästelemällä se oli riittänyt tähän asti. Ajoitus oli täydellinen, sillä akku loppui lopullisesti otettuani viimeisen kuvan auringonlaskusta Laguna Beachin yllä matkani viimeisenä iltana.













Ilta ei kuitenkaan tähän loppunut, vaikka palasimmekin Hilaryn kotiin, jossa valmistauduimme illanviettoon. Söimme illallista ihanan tunnelmallisessa ravintolassa meren rannalla muutaman Hilaryn ystävän kanssa, minkä jälkeen palasimme talolle, jossa lämmitimme takapihan porealtaan, istuimme takkatulen loimussa ja vietimme iltaa pikkutunneille. Kuten olin etukäteen aavistellutkin, matkani viimeinen päivä oli yksi sen parhaista.

1.12 Newport Beach, The O.C.

Vaikka en vielä sitä itse tiennytkään, olin astumassa Wal-Mart - reissuni jälkeen aivan erilaiseen maailmaan. Oli nimittäin vihdoin saanut yhteyden Cairnsissä tapaamiini kalifornialaisiin tyttöihin, Hilaryyn ja Ainsleyyn, jotka olivat tulossa hakemaan minua hosteliltani vielä samana iltana. Määränpäänämme oli heidän kotikaupunkinsa Newport Beach Orange Countyssa - juuri se paikka missä kuvataan Suomessakin suosittua televisiosarjaa O.C.

Uusissa ystävissäni oli paljon amerikkalaisten hienoimpia luonteenpiirteitä - avoimuutta, välittömyyttä ja vieraanvaraisuutta. Vaikka olen sosiaalinen ihminen, lähes vieraiden ihmisten tapaaminen muutaman viikon jälkeen ei yleensä ole helppoa, mutta he kohtelivat minua heti kuin vanhaa ystävää ja tiesin viimeisistä päivistäni tulevan hyviä, ellei jopa matkani parhaita.





Alkoi jo olla myöhä, joten tunnin ajomatkan jälkeen päätimme mennä ystävieni lempi ruokapaikkaan syömään kevyttä illallista. Tämä paikka oli ihanan kotoisa viisikymmentälukulaiseen tyyliin sisustettu amerikkalainen ruokabaari (englanniksi "diner"), jonka kanasalaatti vei kielen mennessään. Ruokaa odotellessamme Hilary kävi hakemassa poikaystävänsä Chrisin lentokentältä, minkä jälkeen suuntasimme kohti Hilaryn kotia.



Ajoimme upeiden jouluvalojen läpi portille, jossa portinvartija tervehti meitä ja päästi meidät rauhalliselle asuinalueelle. Ihastelin kauniita taloja ja upeata valaistusta. Täältä löytyi paljon enemmän sitä kaivattua glamouria kuin Hollywoodista. Hilaryn talokin oli juuri niin hieno kuin ympäristön perusteella saattoi olettaa. Jätimme osan tavaroistani sinne seuraavaa päivää varten ja suuntasimme Ainsleyn luokse, missä viettäisin ensimmäisen yöni. Hänen kämppiksen kanssa jaettu asuntonsa oli hiukan vaatimattomampi, mutta oikein tyylikäs sekin ja olin iloinen saadessani painaa pään tyynyyn ennätystäyden päivän jälkeen ennen matkani viimeisen kokonaisen päivän seikkailuja.

1.12 Walk of Fame, Beverly Hills, Bel Air, Rodeo Drive - ja Wal-Mart

Yllätys, yllätys tämänkin päivän Los Angelesin kiertomatka oli peruttu, mutta pettymykseni ei enää ollut suuri, sillä olin jo jopa odottanut tätä. Onneksi hostelin ylläpitäjä sai vihdoin jotain aikaankin ja hankki minulle alennuksen tähtien talojen bussikierroksen markkinajohtajalta. Taas kerran lampsin Hollywood Boulevardia muutaman kilometrin verran Kodak-teatterin luokse ja tällä kertaa uskalsin päivän valossa leikkiä rauhassa turistia ja ikuistaa Walk of Famen tähtiä. Ensimmäisenä vuorossa oli itseoikeutetusti (tosin täysin sattumalta) osavaltion kuvernööri Arnold Schwarzennegger...





Ja laatu vain parani paranemistaan:






Tom Cruisesta jopa tähteä enemmän muistutti tämä kyltti:





Muistin lukeneeni, että tähden saa maksamalla 30 000 dollaria. Varmaankin tämän takia bongasin kolme Frank Sinatran tähteä...





Paraatipaikalla Kodak-teatterin edessä kylvetettiin arvokkaita tähtiä, kuten American Idolin juontajaa Ryan Seacrestia, jolla todellakin on tähti toisin kuin esimerkiksi Clint Eastwoodilla.





Yllättäviäkin lahjakkuuksia löytyi:








Puoleltapäivin pääsin vihdoin kauan odotetulle bussikierrokselle, joka tosin oli lyhentynyt kuudesta tunnista kahteen. Tämän kierroksen teemana olivat tähtien talot muun muassa Beverly Hillsissä ja Bel Airissa sekä "starojen hengailumestat". Ensiksi hoidettiin kuitenkin alta pois pakollinen näköalapaikka:








Ensimmäinen talo ei ollutkaan kenekään koti vaan hotelli, jossa kuvattiin Pretty Woman - elokuvan kuuluisa loppukohtaus.




Ensimmäinen oikea starakoti oli entinen sellainen, Britneyn ja Justin Timberlaken silloin kun he vielä olivat yhdessä. Nyt sen omistaa joku rikas perijätär, joka ei taloa ostaessaan ottanut huomioon taloa monta kertaa päivässä töllistelemässä käyviä turistiryhmiä. Hänen käsityksensä Britney Spearisista oli "joku näyttelijä varmaan".





Muita koteja (joista sain kuvan heiluvan bussin ikkunasta) olivat muun muassa Jennifer Lopezin, Meg Ryanin ja edesmenneen Frank Sinatran vaatimattomat lukaalit.













Juorulehtien kruunaamattoman kuningattaren Paris Hiltonin kartanosta näkyi vain portti:





Tähän mennessä emme olleet nähneet vilaustakaan mistään edes julkkista muistuttavasta (kuten ilman paitaa lenkkeilevästä Matthew McConaugheysta, joka oppaan mukaan on usein bongattu). Siirryimme siis kierroksen toiseen vaiheeseen eli julkkisten shoppailualueelle, Rodeo Drivelle. Jos jossain voi sanoa tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi niin täällä. Tänne kuuluakseen ei riitä, että omistaa Vuittonin laukun, vaan niitä pitää olla erilainen jokaiselle päivälle.










Viimeisenä kierroksella ajoimme vielä Suset Boulevardia pitkin ja ohitimme muun muassa Johnny Deppin omistaman yökerhon, Viper Roomin.















Kovasta yrityksestä huolimatta en siis onnistunut tapaamaan yhtään kuuluisuutta. He selvästi karttoivat seuraani. Britneykin oli edellisenä iltana juhlinut vain muutaman korttelin päässä hostelistani tietämättäni. Hyväksyin katkerana kohtaloni: minusta ei ole paparazziksi.

En antanut tämän masentaa, vaan otin uudenlaisen strategian. Jos en voi nähdä tähteä, voin tuntea itseni tähdeksi. Tämä onnistui Kodak-teatterin lavalla. Osallistuin ainoana päivän viimeiselle Oscar - pyhätön opastetulle kierrokselle ja tämän ansiosta sain seistä yhdellä maailman halutuimmista lavoista. Sain myös kävellä lavan takana reittiä, jota Oscar - voittajat kävelevät patsas kädessään, vierailla V.I.P - huoneessa ja istua salin kalleimmassa aitiossa.









Sain vihdoinkin tarpeekseni tähtisumusta ja päätin muuttaa täysin suuntaa. Siitä lähtien kun olin nähnyt brasilialaisen huonetoverini Darth Vader - kypärän, olin tiennyt että minun oli saatava sellainen. Suomessa siitä joutuisi maksamaan lähemmäs 100 euroa, joten 10 dollarin hinta oli aivan liian suuri houkutus ohitettavaksi. Otin turisti-infosta selvää, miten pääsisin lähimpään Wal-Martiin. Los Angelesin julkisessa liikenteessä ei todellakaan ole kiittelemistä, mutta onneksi selviäisin tästä matkasta vain yhdellä bussilla.

Olin kuitenkin hiukan huolissani siitä, että osaisin varmasti jäädä pois oikealla pysäkillä, varsinkin kun puolen tunnin ajon jälkeen pysäkkiäni ei ollut kuulunut, eikä karttani ulottunut tarpeeksi pitkälle. En kehdannut kaivaa isompaa karttaani esille, vaan koitin tiirustella sitä kassini sisällä. Onneksi bussissa oli televisioruutu, joka näytti bussin paikan kartalla ja lopulta lähes tunnin matkan jälkeen pysäkkini tuli näkyviin.

Koko matka edestakaisin oli aikamoisen yllättävä kulttuuriseikkailu, sillä kummassakaan bussissa ei ollut yhtä ainoata valkoihosta ihmistä. Samoin oli ostoskeskuksessa, jossa Wal-Mart sijaitsi. Kaikki työntekijätkin olivat tummaihoisia tai latinoja ja yritin sulautua joukkoon, vaikka sain osakseni muutaman hiukan oudoksuvan katseen. Kerrankin näin päin!

Vaikka ostoskeskus oli ihan kelpo ja olisi Suomessa varmasti aivan parhaasta päästä, ero valkoisen yläluokan luksusputiikkeihin oli ilmeinen. Julkisen liikenteen kehittäminenkin on nähtävästi jäänyt kymmenkaistaisten moottoriteiden jalkoihin, joita rikkaat ja vaikutusvaltaiset tarvitsevat kruisaillessaan limusiineillaan.

Sain ostettua uuden leluni ja hintakin oli luvattu 10 dollaria. Olin pyörtyä nälästä ja koska Wal-Martin ruokavalikoima koostui lähinnä pakastetusta tai säilötystä sokerista, eikä muuta ollut näkyvissä, ostin juustohampurilaisen McDonald'sista. Kassalla minulta luonnollisesti kysyttiin, haluaisinko extra-juustoa tai jättiaterian, mutta tyydyin pelkkään hampurilaiseen. Kyllähän se maistui monta kertaa paremmalta kuin Suomessa. Bussimatka takaisin oli oikein hauska, sillä sain seurata viiden ihastuttavan pikkulapsen ja heidän äitinsä touhotusta ja vitsailua monen hyväntahtoisen hymyn säestämänä.

30.11 Hollywood Boulevard

Tämä päivä meni oikeastaan täysin pieleen, sillä hostelini mukava ja vieraanvarainen ylläpitäjä oli varannut minulle kuusituntisen Los Angelesin kiertomatkan, joka kuitenkin peruuntui yllättäen tältä päivältä. Tämän jälkeen hän ehdotti minulle, että hän voisi yrittää saada minut mukaan yleisöksi jonkun TV-ohjelman kuvauksiin. Tästä olisin kaiken lisäksi saanut palkkionkin, joten innostuksellani ei ollut rajaa.

Ongelmana oli kuitenkin se, että minun täytyi pysytellä hostelilla iltapäivään asti, jotta olisin varmasti paikalla, kun yhteyshenkilö soittaisi. Kolmeen mennessä mitään ei ollut kuulunut, joten oli pakko todeta tämänkin suunnitelman epäonnistuneen. Lähdin pettyneenä kävelemään Hollywood Boulevardia pitkin sen suurimpia nähtävyyksiä (kuten paikallista McDonald'sia) kohti.

Koska Kaliforniassakin on nyt talvi, aurinko laskee hiukan kello viiden jälkeen. Päivällä aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja lämpöä on 20 - 30 asteeseen Celsiusta, mutta illalla lämpötilat saattavat vajota lähemmäksi kymmentä astetta, eikä kaikkialla - kuten valitsemassani hostelissa - ole kunnollista lämmitystä. Itse asiassa juuri minun ja seitsemän brasilialaisen huoneen patteri oli täysin risana, joten ainoan lämmön saimme kerrospukeutumisesta tai vierailemalla toisten hyvin lämmitetyissä huoneissa.

Talven "kylmyys" ei ollut liian suuri ongelma, mutta pimeys sen sijaan aiheutti päänvaivaa. Hollywood Boulevard ei nimittäin ole läheskään niin hohdokas kuin voisi kuvitella. Sen "glamour" keskittyy lähinnä muutamaan kortteliin vuotuisen Oscar-juhlan pitopaikan, Kodak-teatterin, välittömässä läheisyydessä. Muuten jopa kuuluisa Walk of Fame kulkee rähjäisten parkkipaikkojen ja epäilyttävän näköisten tatuointiliikkeiden reunustamana.






Tämän takia en uskaltanut kävellä tällä tiellä paljoa pimeän laskeutumisen jälkeen ja huonojen liikenneyhteyksien takia kauemmaksi lähteminen ei ollut varteenotettava vaihtoehto. Julkkisten juhlintapaikkana suosittu Sunset Boulevard näytti sekin niin luotaantyöntävältä, etten uskaltanut lähteä bongaamaan Paris Hiltonia. Onneksi hostelilla oli ystävällinen ilmapiiri, joten tutustuin moneen uuteen ihmiseen ja ilta sujui rattoisissa merkeissä huonosta päivästä huolimatta.