1.12 Walk of Fame, Beverly Hills, Bel Air, Rodeo Drive - ja Wal-Mart

Yllätys, yllätys tämänkin päivän Los Angelesin kiertomatka oli peruttu, mutta pettymykseni ei enää ollut suuri, sillä olin jo jopa odottanut tätä. Onneksi hostelin ylläpitäjä sai vihdoin jotain aikaankin ja hankki minulle alennuksen tähtien talojen bussikierroksen markkinajohtajalta. Taas kerran lampsin Hollywood Boulevardia muutaman kilometrin verran Kodak-teatterin luokse ja tällä kertaa uskalsin päivän valossa leikkiä rauhassa turistia ja ikuistaa Walk of Famen tähtiä. Ensimmäisenä vuorossa oli itseoikeutetusti (tosin täysin sattumalta) osavaltion kuvernööri Arnold Schwarzennegger...





Ja laatu vain parani paranemistaan:






Tom Cruisesta jopa tähteä enemmän muistutti tämä kyltti:





Muistin lukeneeni, että tähden saa maksamalla 30 000 dollaria. Varmaankin tämän takia bongasin kolme Frank Sinatran tähteä...





Paraatipaikalla Kodak-teatterin edessä kylvetettiin arvokkaita tähtiä, kuten American Idolin juontajaa Ryan Seacrestia, jolla todellakin on tähti toisin kuin esimerkiksi Clint Eastwoodilla.





Yllättäviäkin lahjakkuuksia löytyi:








Puoleltapäivin pääsin vihdoin kauan odotetulle bussikierrokselle, joka tosin oli lyhentynyt kuudesta tunnista kahteen. Tämän kierroksen teemana olivat tähtien talot muun muassa Beverly Hillsissä ja Bel Airissa sekä "starojen hengailumestat". Ensiksi hoidettiin kuitenkin alta pois pakollinen näköalapaikka:








Ensimmäinen talo ei ollutkaan kenekään koti vaan hotelli, jossa kuvattiin Pretty Woman - elokuvan kuuluisa loppukohtaus.




Ensimmäinen oikea starakoti oli entinen sellainen, Britneyn ja Justin Timberlaken silloin kun he vielä olivat yhdessä. Nyt sen omistaa joku rikas perijätär, joka ei taloa ostaessaan ottanut huomioon taloa monta kertaa päivässä töllistelemässä käyviä turistiryhmiä. Hänen käsityksensä Britney Spearisista oli "joku näyttelijä varmaan".





Muita koteja (joista sain kuvan heiluvan bussin ikkunasta) olivat muun muassa Jennifer Lopezin, Meg Ryanin ja edesmenneen Frank Sinatran vaatimattomat lukaalit.













Juorulehtien kruunaamattoman kuningattaren Paris Hiltonin kartanosta näkyi vain portti:





Tähän mennessä emme olleet nähneet vilaustakaan mistään edes julkkista muistuttavasta (kuten ilman paitaa lenkkeilevästä Matthew McConaugheysta, joka oppaan mukaan on usein bongattu). Siirryimme siis kierroksen toiseen vaiheeseen eli julkkisten shoppailualueelle, Rodeo Drivelle. Jos jossain voi sanoa tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi niin täällä. Tänne kuuluakseen ei riitä, että omistaa Vuittonin laukun, vaan niitä pitää olla erilainen jokaiselle päivälle.










Viimeisenä kierroksella ajoimme vielä Suset Boulevardia pitkin ja ohitimme muun muassa Johnny Deppin omistaman yökerhon, Viper Roomin.















Kovasta yrityksestä huolimatta en siis onnistunut tapaamaan yhtään kuuluisuutta. He selvästi karttoivat seuraani. Britneykin oli edellisenä iltana juhlinut vain muutaman korttelin päässä hostelistani tietämättäni. Hyväksyin katkerana kohtaloni: minusta ei ole paparazziksi.

En antanut tämän masentaa, vaan otin uudenlaisen strategian. Jos en voi nähdä tähteä, voin tuntea itseni tähdeksi. Tämä onnistui Kodak-teatterin lavalla. Osallistuin ainoana päivän viimeiselle Oscar - pyhätön opastetulle kierrokselle ja tämän ansiosta sain seistä yhdellä maailman halutuimmista lavoista. Sain myös kävellä lavan takana reittiä, jota Oscar - voittajat kävelevät patsas kädessään, vierailla V.I.P - huoneessa ja istua salin kalleimmassa aitiossa.









Sain vihdoinkin tarpeekseni tähtisumusta ja päätin muuttaa täysin suuntaa. Siitä lähtien kun olin nähnyt brasilialaisen huonetoverini Darth Vader - kypärän, olin tiennyt että minun oli saatava sellainen. Suomessa siitä joutuisi maksamaan lähemmäs 100 euroa, joten 10 dollarin hinta oli aivan liian suuri houkutus ohitettavaksi. Otin turisti-infosta selvää, miten pääsisin lähimpään Wal-Martiin. Los Angelesin julkisessa liikenteessä ei todellakaan ole kiittelemistä, mutta onneksi selviäisin tästä matkasta vain yhdellä bussilla.

Olin kuitenkin hiukan huolissani siitä, että osaisin varmasti jäädä pois oikealla pysäkillä, varsinkin kun puolen tunnin ajon jälkeen pysäkkiäni ei ollut kuulunut, eikä karttani ulottunut tarpeeksi pitkälle. En kehdannut kaivaa isompaa karttaani esille, vaan koitin tiirustella sitä kassini sisällä. Onneksi bussissa oli televisioruutu, joka näytti bussin paikan kartalla ja lopulta lähes tunnin matkan jälkeen pysäkkini tuli näkyviin.

Koko matka edestakaisin oli aikamoisen yllättävä kulttuuriseikkailu, sillä kummassakaan bussissa ei ollut yhtä ainoata valkoihosta ihmistä. Samoin oli ostoskeskuksessa, jossa Wal-Mart sijaitsi. Kaikki työntekijätkin olivat tummaihoisia tai latinoja ja yritin sulautua joukkoon, vaikka sain osakseni muutaman hiukan oudoksuvan katseen. Kerrankin näin päin!

Vaikka ostoskeskus oli ihan kelpo ja olisi Suomessa varmasti aivan parhaasta päästä, ero valkoisen yläluokan luksusputiikkeihin oli ilmeinen. Julkisen liikenteen kehittäminenkin on nähtävästi jäänyt kymmenkaistaisten moottoriteiden jalkoihin, joita rikkaat ja vaikutusvaltaiset tarvitsevat kruisaillessaan limusiineillaan.

Sain ostettua uuden leluni ja hintakin oli luvattu 10 dollaria. Olin pyörtyä nälästä ja koska Wal-Martin ruokavalikoima koostui lähinnä pakastetusta tai säilötystä sokerista, eikä muuta ollut näkyvissä, ostin juustohampurilaisen McDonald'sista. Kassalla minulta luonnollisesti kysyttiin, haluaisinko extra-juustoa tai jättiaterian, mutta tyydyin pelkkään hampurilaiseen. Kyllähän se maistui monta kertaa paremmalta kuin Suomessa. Bussimatka takaisin oli oikein hauska, sillä sain seurata viiden ihastuttavan pikkulapsen ja heidän äitinsä touhotusta ja vitsailua monen hyväntahtoisen hymyn säestämänä.