28.11 Rotoruan ympäristö

Täksi päiväksi olin varannut lähes koko päivän kestävän opastetun kierroksen paneutuakseni Rotoruan ympäristön tuliperäisen toiminnan ihmeellisyyksiin. Olin onnistunut löytämään sellaisen yhtiön, jonka kierrokseen kuuluivat kaikki haluamani paikat. Aamulla sain kuitenkin tietää, että valitsemani yhtiö ei pystynytkään juuri sinä päivänä tekemään kierrosta, mutta tämä ei haitannut, sillä pääsin mukaan toisen miltei samanlaisen yhtiön kyytiin. Oppaanamme oli hauska maori, joka oli aiemmin kierrättänyt muun muassa Elijah Woodia ja Orlando Bloomia... Ja joulukuussa vuorossa Johnny Depp... Harkitsin vakavasti lomani pidentämistä kuukaudella.




Ensimmäiset pysähdyspaikkamme olivat kiehuvat muta-altaat ja Lady Knoxin geysir. Tämä geysir purkautuu joka aamu kello 10.20. Sen normaali rytmi olisi oikeasti kaksi kertaa pidempi, mutta legendan mukaan joskus menneisyydessä sitä ympäröivässä lämpimässä vedessä peseytyneet karanneet vangit saivat huomata pienen märän saippuaa herättävän sen eloon. Näin siitä tuli suosittu turistinähtävyys, joka pienellä avustuksella tarjoaa spektaakkelin joka aamu.




Seuraava kohteemme oli Wai-O-Tapun puisto, jossa ihailimme kaikenlaisia tuliperäisen toiminnan aiheuttamia erikoisuuksia. Upeita värejä ja pelottavia höyryäviä onkaloita oli vaikka muille jakaa ja puiston päänähtävyys, Samppanja-allas, oli oudon kiehtova. Se sai nimensä kiehuvan veden muodostamista kuplista, jotka saavat sen pinnan näyttämään aivan samppanjalta.













Iltapäivällä vuorossa oli Waimangun tuliperäinen laakso, joka on itse asiassa muodostunut tulivuoren kraatteriin. Siellä saimme ihailla kiehuvia järviä ja hiukan viileämpää puroa, jossa saatoimme lämmitellä kohmeisia käsiämme. Oppaamme - joka on muuten esittänyt Kahdessa Tornissa Pippiniä kantavaa örkkiä - poseerasi auliisti kameralle:










Viimeiseksi vierailimme tulivuoren purkauksessa hautautuneessa kylässä. Kylästä ei ollut paljoa jäljellä, mutta sen ja yhdeksän muun kylän tuhosta kertova näyttely oli oikein kiinnostava. Matkalla takaisin pysähdyimme vielä katselemaan maisemia ja koti-ikäväni vahvistui löydettyäni koivun järven rannalta - aivan kuin suomalaista maisemaa.





Pitkän päivän päätteeksi tein vielä spontaanin päätöksen ja lähdin katsastamaan maorien "kulttuurikokemuksen". Olin pitkään kahden vaiheilla, sillä tiesin näiden maorikylien olevan täysin turisteille suunnattuja. Matkaan lähdettiinkin 5 täydellä bussilla ja opasteksti oli käännetty myös suomeksi!


Meitä varoitettiin nauramasta alkuseremonian aikana, koska pyhä seremonia sisältää muun muassa paljon kielen näyttämistä, jonka maorien perinteessä on tarkoitus osoittaa soturin mahtavuutta ja pelottaa vihollisia. Epäilin hiukan sortuvani nauramaan, mutta "sotureiden" taistelutanssi oli niin vaikuttavan taitavaa, ettei mieleeni juolahtanut edes hymyillä.








Ilta oli muutenkin oikein antoisa kokemus: ruoka oli maukasta, tanssi- ja lauluesitykset olivat viihdyttäviä ja oli alun skeptisyyteni vastaisesti hienoa todistaa näin onnistunutta alkuperäiskulttuurin ja modernisaation liittoa. Maorinuoret pitävät yllä vanhoja perinteitään opettelemalla taistelu-, laulu-, tanssi ja ruoanlaittotaitoja vanhemmiltaan. He pystyvät elättämään itsensä turismin tuomilla tuloilla, mikä taas tukee taitojen ahkeraa harjoittamista. Eräs heistä kertoi tämän olevan kaikkien mielestä hyvä asia, sillä kyllä he mieluummin tienaavat elantonsa perinteitään kunnioittamalla kuin Mäkin kassalla.





Ero Uuden-Seelannin maorien ja Australian aboriginaalien välillä yllätti suuresti, sillä tällaisesta voi vain haaveilla Australiassa. Aboriginaaliturismi on lapsenkengissään ja maanomistuskiistat jatkuvia riesoja. Poliittisesti asia on erityisen hankala, miltei tabu, sillä kukaan ei oikein tiedä miten kaksi näin erilaista maailmaa voitaisiin saada yhdistettyä saumattomasti. Uudessa-Seelannissa tässä on kuitenkin jotenkin onnistuttu ja maori-turismi kukoistaa. Australiassakin on alkanut näkyä toivon pilkahduksia, joista tärkeimpänä varmasti Ulurun omistajuuden siirtyminen takaisin aboriginaaleille vuonna 1985.

Matka takaisin maorikylästä oli hilpeä, sillä bussini oli täynnä kanadalaisia eläkeläisiä, jotka päättivät kertoa vitsejä ja laulaa juoma- ja joululauluja... Olin luullut eläkeläismatkojen olevan pahin mahdollinen matkustusmuoto, mutta mieleni muuttui kyllä tämän kokemuksen jälkeen. Harvoin on bussimatka sujunut näin rattoisissa merkeissä.